Alkupuhe: Teimme Katjan kanssa kesällä 2006 reissun Lappeenrannasta Pohjois-Norjaan ja takaisin. Työnantaja lupasi maksaa reissun bensat jos vain kirjoitan aiheesta jutun lehteen. No sehän sopi vallan mainiosti, ja niinpä juttu julkaistiin kahdessa perättäisessä Metropolissa syksyllä 2006. Tässä sama juttu hieman muutettuna ja useammalla kuvalla höystettynä.
Suunnitelma, tai sen puute.
Olin usein haikaillut reissusta aivan Suomen pohjoisimpaan kärkeen, ja vielä siitä eteenpäin Norjaan, Jäämeren rantaan. Tuleva kesäloma tuntui sopivalta ajakohdalta toteuttaa tuo haave, ja kun Katjakin suostui ajatukseen mukisematta, päätimme että Norjaan mennään. Muuta suunnitelmaa, tai aikatauluja ei sitten ollutkaan.
Lähtö
Kauan odotettu kesäloma alkoi perjantaina 7. heinäkuuta. Tarkoituksenamme oli lepäillä kyseinen ilta ja startata matkaan lauantai-iltapäivänä. Illalla tavaroita pakatessamme tuli puheeksi, että voisihan sitä oikeastaan lähteä ajelemaan vaikka vielä samana iltana. Kamat pakattuamme idea tuntui yhä paremmalta, yöllä ei tarvitsisi ainakaan kärsiä helteestä ilmastoimattomassa autossa, eikä kanssa-autoilijoistakaan olisi niin paljon riesaa. Kello 22.50 suuntasimme 14 vuotta vanhan, yli 300 000 kilometriä ajetun VW-Golfin kutostielle kohti pohjoista. Matka-auton valinta ikään kuin antoi reissuun ylimääräisen extreme-tekijän.
Autoon pakattiin kaikki mitä kuviteltiin tarvittavan. Mm. teltta, makuupussit, vettä, ruokaa, Trangia-keitin, työkaluja, vaatteita, kamera, muovipressu, jne.
Ensimmäiset 600 kilometriä
Kuten tyypillistä, kaikki ei aina suju kuten kuvittelisi. Noin 10 kilometrin ajon jälkeen mieleen muistui useita unohtuneita, ja tuiki tärkeitä, esineitä. Eli Volkkarin keula 180 astetta ympäri ja uusi yritys. Viimein kellon ollessa kutakuinkin puolenyön tietämillä olimme löytäneet kaikki puuttuvat tarvikkeet ja olimme jälleen tien päällä.
Reittimme, jota emme sen suuremmin olleet suunnitelleet, osui Joensuuhun, jossa päätimme käydä haukkaamassa jonkinmoista evästä. Saavuimme Ilosaarirockia kuumeisesti odottavaan kaupunkiin kolmen tienoilla aamuyöstä. Joensuulla oli ainakin vielä muutamia vuosia sitten varsin hurja maine pilottitakkisten kaljupäiden kaupunkina, jonka keskustassa ei tuohon kellonaikaan kannattaisi ulkopaikkakuntalaisen, saati ulkomaalaisen, pahemmin näyttää naamaansa. Ajat ovat kuitenkin ilmeisesti muuttuneet myös Pohjois-Karjalassa ja jossain torin tietämillä sijainneessa kojussa hyvinkin etelämaalaisen näköiset kaverit myivät maukasta, ja kookasta, kebabia ilman yhdenkään nahkapään häirintää.
Kepsua Joensuun yössä.
Kesäisen Suomen aamuöihin kuuluvat kuitenkin nuorten miesten usein hieman väkivaltaisetkin soidinmenot, ja mättäessämme kepsua naamaamme saimmekin seurata paikallisen poliisin tehokkaita toimia rauhan ja ymmärryksen palauttamiseksi. Virkavalta poimi muutamassa minuutissa kahteen koppiautoon neljä voimiensa tunnossa pullistellutta kaveria, ja hajotti yleisöksi kerääntyneen väkijoukon omille teilleen. Peruuttaessani autoa pois parkkipaikalta erittäin epävarmoin askelin hoippuva keski-ikäinen mies tunki päänsä sisään avoimesta ikkunasta. – Mihinkäs päin työ ootte menossa, mies kyseli ilmeisesti kyydin toivossa. Kun vastasin, että Nuorgamiinhan me, äijän kasvoille valahti epäuskoinen ilme. Pyyntöni vilkaista maakuupussien, teltan ja muiden kamojen täyttämää takapenkkiä hänet sai kuitenkin uskomaan, että olin tosissani ja hän pyörähti takaisin tulosuuntaansa öristen ilmeisesti jonkinmoisia hyvän matkan toivotuksia.
Matka jatkui pitkin tuttua tie numero kuutta kohti Nurmesta. Hieman ennen Juukaa huomio kiinnittyi erikoiseen näkyyn: ojanpientareella alaston nainen ratsasti hevosella! Ratsastajan takaa paljastui rivissä lisää erilaisia hahmoja, joista osa oli hyvinkin tuttuja. Nopealla katsauksella pystyi tunnistamaan ainakin hattuaan nostavan Chaplinin sekä takavuosien western-tähti John Waynen. Lähempi tarkastelu osoitti hahmojen olevan patsaita, jotka olivat ilmeisesti betonista valettuja. Joka tapauksessa erikoinen näky. Betonisia julkkiksia hetken kummasteltuamme kurvasimme takaisin tien päälle.
Tuttuja naamoja, joskin hieman jäykässä muodossa.
Harvoin sitä Chaplinin kanssa pääsee yhteiskuvaan.
Jostain Nurmeksen paikkeilta käännyimme tielle numero 75, ja kartan mukaan seuraava suurempi asutuskeskus olisi kamarimusiikkiviikoistaan kuuluisa Kuhmo. Hieman ennen Kuhmoa tuli aika hankkia lisää polttoainetta. Pysähdyimme autiolle Abc-asemalle ja lorotin tankin täyteen menovettä. Hämmästys oli suuri, kun lorina jatkui edelleen huolimatta siitä, että letku oli jo telineessään. Vilkaisu auton alle todisti sen, mitä olin pelännytkin: tankki vuotaa jostain yli. Hetken tuumaamisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että ei auta kuin odottaa. Valuminen lakkasi noin viiden minuutin kuluttua. Kuivailin tankin vielä muutamalla metrillä paperia ja ei kun rohkeasti auto käyntiin. Seuraavan kymmenen kilometrin ajan oli kevyt pelko persiissä, mitäpä jos Volkkari sanookin vuf?!
Kuhmosta otimme suunnaksi Suomussalmen. Kyseinen paikkakunta olikin jo ennestään tuttu ja muistin sieltä löytyvän mukavan pienen leirintäalueen. Saavuimme Suomussalmelle, Kiantajärven rantaan seitsemän maissa aamulla. Matkamittari näytti lukemaa 596. Leirintäalueen portilla näimme matkamme ensimmäiset porot ja yöasussa aamutoimiaan suorittavan rouvan, joka ystävällisesti kertoi meille paikan, jossa voisimme “yöpyä”. Pystytimme teltan pehmeällä nurmikolle ja könysimme sisään. Aurinko alkoi lämmittää telttaa varsin nopeasti, ja pian huomasimme tekemämme virheen: kesällä teltassa on lähes mahdotonta nukkua päivällä. Lämmintä sisällä oli vähintään 40 astetta ja tietenkin täysin valoisaa. Nukkumista vaikeutti entisestään leirintäalueella vapaana kanaparvensa keskellä tepastellut yliaktiivinen kukko, joka innokkaasti jaksoi kiekumisellaan muistuttaa aamun tulleen. Myös makuupussi osoittautui täysin turhaksi.
Teltan peittäminen pressulla osoittautui turhaksi varotoimenpiteeksi
Kiantajärven rannan maisemissa sopi lepäillä
Muutaman tunnin epämääräisen horroksen jälkeen päätimme luovuttaa - vanha sanontahan kuuluu, että kuolema kuittaa univelan, ja ryhdyimme ruoanlaittoon. Trangiakeittimellä valmistettu sika-nautasäilyke makaronin kera maistui kerrassaan herkulliselta. Syödessämme tarkastelimme alueen muita asukkeja, ja huomasimme olevamme varsin kansainvälisessä seurassa. Eräs pariskunta oli saapunut moottoripyörillään Saksasta, yksi autokunta oli Norjasta, pari Ruotsista ja niin edelleen. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin tanskalainen parivaljakko, joka oli matkassa jonkinmoisella high-tech -tandempolkupyörällä, perävaunua vetäen. Oma automatka ei tuntunutkaan tuossa vaiheessa enää kovinkaan erikoiselta idealta.Suihkun ja muutaman tunnin epätoivoisen nukkumisyrityksen jälkeen kasasimme kamat takaisin autoon ja otimme suunnan kohti Kuusamoa.
Sikanautaa Trangiassa, maistui huomattavasti paremmalle kuin näytti.
Reissun ensimmäiset porot, Lappi lähenee.
Leirintäalueen omaperäisiin asukkeihin lukeutui myös Augustiina-niminen aasi, joka käyskenteli tyynesti telttojen ja asuntovaunujen seassa.
Seuraavat 600 kilometriä, ja vähän ylikin
Soundtrack: Danny - Kuusamo
Kuusamossa nautimme nopeasti paikallisella grillillä illallisen, ja jatkoimme kohti Kemijärveä. Matkalla oli pakko pyörähtää rinki Ruka-tunturin juurella, jotta näkisin, miltä kyseinen mäki näyttää kesällä. Ylittäessämme viimeinkin napapiirin auton trippimittari näytti lukemaa 854 ja kello oli 23.23 - olimme siis olleet matkalla kutakuinkin tasan vuorokauden. Etenimme vitostietä pitkin ohi Kemijärven. Sodankylästä käännyimme nelostielle kohti Ivaloa. Tiellä sai väistellä jatkuvasti niin poroja kuin hirviäkin, ja alkoi vähitellen näyttää siltä, että olemme oikeasti Lapissa.
Porojen juoksutyyliä voisi luonnehtia vähintäänkin huvittavaksi.
Kemijärven maisemat ovat omituiset. Järvi on täynnä pieniä saaria, jotka eivät näytä luonnon muovaamilta.
Taivas näytti niin uhkaavalta että katsoimme autossa nukkumisen telttaa kuivemmaksi vaihtoehdoksi
Inariin saavuimme neljän maissa aamulla. Päätimme jatkaa vielä hetken eteenpäin, jotta löytäisimme jonkinlaisen paikan, missä yöpyä. Ohitimme useita parkkipaikoille pysähtyneitä asuntoautoja, ja on pakko myöntää, että siinä vaiheessa pieni kateus nosti päätään. Kuinka helppoa olisikin vain pysähtyä johonkin, ja käydä nukkumaan. Parikymmentä kilometriä Inarista pohjoiseen päin näimme tien vieressä kirkasvetisen järven, ja sen rantaan johtavan tienpätkän. Päätimme yöpyä autossa. Matkamittari ilmoitti lukemakseen 1 238 kilometriä, kello näytti neljää aamulla. Ennen nukahtamista laskeskelin, että emme ole vielä edes puolivälissä matkaamme. Mutta missään nimessä ei kaduttanut.
Heräsimme puolenpäivän tietämillä. Autossa nukkuminen oli onnistunut telttaa paremmin, olo tuntui jopa hieman levänneeltä. Pestessäni järven rannassa hampaitani huomasin arviolta noin puolitoistakiloisen hauen kyttäävän rannassa saalista. Virvelikin olisi matkatavaroista löytynyt, mutta päätin antaa olla. Ehkäpä sitä ehtisi vielä kokeilla.
Golffi ei varsinaisesti ole suunniteltu matkailuautoksi. Tiloissa oli hieman toivomisen varaa
Hauki on kala.
Taaskaan ei yöpaikan maisemia voinut moittia.
Kohti Norjaa
Soundtrack: Juha Watt Vainio – Kaamasen tiellä
Matka jatkui ja tulimme risteykseen, jossa piti tehdä päätös reitin seuraavasta suunnasta. Lähdemmekö pitkin Inarinjärven rantaa kohti itärajaa ja Näätämön kylää, vai jatkammeko nelostietä Utsjoelle. Lyhyen harkinnan jälkeen valinta kohdistui viimeksi mainittuun, ja otimme suunnaksi Utsjoen. Olimme edesmenneen Juha Watt Vainion laulun kuuluisaksi tekemällä Kaamasen tiellä...
Päätös jatkaa Nelostietä kohti Utsjokea, ja Nuorgamin kautta Norjaan, perustui pitkälti tiekartan väreihin. Idässä päin vihertävä väri kuvasi suhteellisen alavaa maata, mutta toiveissa oli nähdä reissun aikana myös kunnollisia vuorenhuippuja, lähes suoraan kohti pohjoista oli siis ajettava. Kaamasen Kievarissa nautittu kahvi ja sämpylä tulivat tarpeeseen. Hyvää kahvia tarjoili jo aidosti lappilaiselta vaikuttava henkilökunta, mikä oli yksi osoitus siitä, että pohjoisessa ollaan. Toinen todiste oli menoveden hinta, joka kipusi senttiä alle puolentoista euron. Kohti Utsjokea ajettaessa tie jatkui pitkinä, suorina ja loivina nousuina, asutusta ei juuri erämaassa havainnut, porotiheys voitti helposti ihmisten määrän, myös tiellä. Kauniita, näkemisenarvoisia maisemia oli nähty jo satojen kilometrien ajan, eikä odotuksissa ollut uusia elämyksiä ennen Norjan vuoria ja vuonoja. Suu loksahti kuitenkin ihastuksesta avoimeksi, kun pääsimme erään suhteellisen jyrkän mäen huipulle. Tuolta huipulta avautui tähän mennessä upein näkemämme näköala. Tie mutkitteli jylhien tuntureiden reunustamaan laaksoon kuohuvan kosken yli, joen seuratessa sen piennarta. Upea auringonpaiste sai paikan näyttämään paratiisilta. Olimme säätiedotusten tutuksi tekemän Utsjoki-Kevon luonnonpuiston rajalla.
Utsjoki-Kevon luonnonpuiston maisemiin olisi tehnyt mieli lähteä vaeltelemaan vaikka useaksi päiväksi. Valitettavasti mukana ollut varustus ei antanut siihen mahdollisuutta.
Muutamaa kilometriä myöhemmin tienvarresta löytyi sympaattisimmat koskaan näkemämme asumukset.
Euroopan Unionin huipulla
Utsjoelle saavuimme iltapäivällä. Kylä on ainakin kesällä varsin virkeän ja eläväisen oloinen. Komeaa riippusiltaa pitkin olisi voinut jo tältä kohtaa ylittää Tenojoen Norjan puolelle, mutta päätimme pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ajaa ensin Nuorgamiin, ja vasta sieltä Norjaan. Kioskilla käydessäni huomasin, että käteisvarat olivat varsin vähissä, eli pikapankkia etsimään. Kun kyseistä laitosta ei näköetäisyydeltä löytynyt, turvauduin paikallisväestön apuun. Miekkonen, jolle esitin kysymykseni, vastasi naureskellen, että olimme ohittaneet lähimmän pikapankin noin 125 kilometriä sitten, Suomen pohjoisin pankkiautomaatti kun sijaitsee Inarissa. Pankkikonttori kylältä sentään löytyi, ja sinne olikin suunnattava varsin kiireesti, aukioloaikaa oli jäljellä nimittäin kokonaista neljä minuuttia.
Utsjoen kylällä ei ollut suoranaista ruuhkaa, vaikka se varsin eläväiseltä vaikuttikin. Sillan yli olisi päässyt jo Norjaan, mutta me jatkoimme pohjoiseen.
Lompakon täytettä saatuamme käänsimme Volkkarin keulan kohti Nuorgamia. Poikkesimme E6-tieltä nähtävyysmerkin viitoittamalle museoreitille. Tämä valinta alkoi hieman kaduttaa ajettuamme kilometritolkulla kivikkoista, vain hieman autoa leveämpää kärrypolkua. Näköalat olivat tosin kohdallaan. Museotien päätteeksi osuimme Tenojoen rantaan, jonkinmoiselle infotaululle. Kyseinen taulu tiesi kertoa, että olimme parhaillaan Euroopan Unionin pohjoisimmassa pisteessä, joka sijaitsee paikassa nimeltä Alaköngäs. Informaatio aiheutti pientä mietintää EU:n rajoista, kunnes mieleen palautui se, että Norja ei ole missään vaiheessa kyseiseen yhteisöön liittynyt. Tämän tiedon ihmettelyn jälkeen alhaalla kimmeltävä Tenon kirkas vesi houkutteli testaaman veden lämpöä, ja kyllä, se oli juuri niin kylmää kuin miltä se näyttikin. Polvia myöten veteen kahlaaminen sai varpaat kohmeeseen alle minuutissa.
Nyt sekin on sitten nähty, EU:n pohjoisin piste.
Nuorgamissa alkoi taas hiukoa. Ruokapaikan etsintä ei näiden leveysasteiden kylissä ole kovin vaikeaa: niitä on vähän, ja ne mainostavat näkyvästi. Pub Staalonpesän ruokalista ei vaikuttanut kovin lappilaiselta, lukuun ottamatta sitä pakollista poronkäristystä, mutta annosten hinnat olivat melko inhimilliset. Annokset tilaukseen, ja paikallisia, pari päivää vanhoja sanomalehtiä selaamaan. Kun muutaman viikon Lapin kansat oli luettu, alkoi ihmetyttää, että kuinka kauan lihapullia ja perunamuusia oikein tehdään. Kun aikaa tilauksesta oli kulunut noin 40 minuuttia, tarjoilija saapui hieman tuskaisen näköisenä kyselemään, että josko haluaisimme rahamme takaisin. Kun kerroimme, että ottaisimme kaikesta huolimatta mieluummin ruokaa, hän lupasi, että sitä tulee kohta, ja hän palauttaa samalla annosten hinnan. Selityksenä yhteensä tunnin kokkaamisajalle oli epämääräinen “hässäkkä” keittiössä. Kaikesta huolimatta Staalonpesästä jäi ihan hyvä maku suuhun, niin ruoan kuin palvelunkin puolesta.
Staalonpesällä annettiin ruokahalun kasvaa.
Nuorgamissa muuten sijaitsee paitsi EU:n pohjoisin piste, myös Suomen pohjoisin Alko. Tilastojen mukaan kyseinen alkoholiliike myy eniten viinaa koko maassa, asukaslukuun suhteutettuna. Tästä voisi päätellä nuorgamilaisten olevan melkoisen viinaan menevää väkeä, mutta todellisuudessa suurin osa asiakkaista tulee Norjan puolelta, jossa alkoholi on yli tuplasti kalliimpaa kuin Suomessa. Päätimme viettää vielä seuraavan yön Suomen puolella ja myös suihkua alkoi kaivata tässä vaiheessa matkaa. Leirintäalueelle siis. Telttapaikan hintatiedustelun jälkeen tulimme nopeasti toisiin ajatuksiin, hinta olisi nimittäin ollut suolaiset 22 euroa! Jotain edullisempaa oli löydyttävä, joten lähdimme ajamaan takaisin kohti Utsjokea. Majoituspulmaan löytyi yllättävä ratkaisu, kun pysähdyin kyselemään kalastuspalveluja tarjoavalta yritykseltä, että josko heidän mökki- ja karavaanialueelleen voisi pystyttää väliaikaisen yösuojan. Tämä sopi loistavasti pariskunnalle, joka isännöi Kiviniemen matkailu -nimistä perheyritystä. Hinnaksi ilmoitettiin viisi euroa, ja suihkun käyttö maksaisi kuulemma euron per sierainpari. Edelliseen tarjoukseen verraten säästöä syntyi siis huimasti. Kasasimme teltan aivan kiinni auton kylkeen ja huolimatta täysin kirkkaasta taivaasta vedimme vielä pressun majapaikan yli. Tämä toimenpide osoittautui viisaaksi. Heräsimme nimittäin aamulla siihen, että tuuli repi pressua ja vettä tunki vaakatasossa sen alle. Kaikeksi onneksi illalla olin maksimoinut kevytpeitteen asennuksen ajamalla auton osittain sen päälle ja kiinnittämällä yhden sivun nippusiteillä ovenkahvoihin. Herätys oli joka tapauksessa kostea, mutta nopeasti piristävä.
Varmuuden maksimointi teltan kiinnityksessä ei tällä kertaa ollut yhtään liioiteltua.
Norjassa
Soundtrack: Edward Grieg: Peer Gynt
Reissussa oli nyt oltu reilut kolme vuorokautta ja matkaa kertynyt 1 400 kilometriä. Norjan rajan ylitys tapahtui suorastaan huomaamatta, rajalla ei ollut minkäänlaisia muodollisuuksia, naureskelimme varmuuden vuoksi mukaan ottamillemme passeille. Tenojoki ylittyi Tana bru -nimisessä paikassa, jonka oletin olevan riippusillan nimi. Maisemat olivat Norjassa juuri sitä, mitä olimme toivoneetkin, sanalla sanoen upeat. Vaikkeivät korkeuserot kovin huimia olleetkaan, tunturit näyttivät terävine muotoineen huomattavasti enemmän oikeilta vuorilta kuin Suomen Lapissa. Korkeuksista alas syöksyvät vesiputoukset tekivät ensin vaikutuksen, mutta noin kymmenennen jälkeen niiden kohdalla ei enää tarvinnut pysähtyä. Jäämerikin löytyi. Kivikkoisen vuonon rannalla kahlasin hyiseen veteen ja matkan missio, jalkojen pesu Jäämeressä, oli suoritettu.
Jalat Jäämeressä, tehtävä suoritettu.
Tuntureiden laella myrskysi niin, että auton ovia ei juuri uskaltanut raottaa. Tuulen ja sateen voima yhdistettynä karuun, kivikkoiseen luontoon, sai ihmisen tuntemaan itsensä todella pieneksi ja voimattomaksi mahtavan luonnon edessä. Asutus oli yhtä harvassa kuin Suomenkin puolella, mutta muutama isompi kylä matkalle sattui. Emme kuitenkaan pysähtyneet nauttimaan minkäänlaisia virvokkeita, koska epäilimme, että Norjassa olisi tarvinnut käyttää maksuvälineenä kruunuja. Yllätyimme siitä, että emme nähneet ainoatakaan poroa, keskellä tietä löntystäviä lehmiä kylläkin.
Nämä maisemat olivat reissun toinen alkuperäinen tarkoitus. Vieläkin korkeampia vuoria olisi tosin reitille voinut eksyä.
Lehmiä paimennetaan keskellä tietä.
Illan tullen suuntasimme Karasjoki-nimisen kylän kautta takaisin kohti kotoista Suomea, 400 kilometriä oli tullut ajettua kuin huomaamatta. Rajan ylityksen jälkeen Karigasniemeltä löytyi mukava ravintola, jossa nautimme porosta, mistäpäs muustakaan, valmistettua keittoa ja lihapullia. Kymmenellä eurolla loistavat ateriat!
Paluumatka
Paluumatkalle lähdettiin neljäntenä matkapäivänä. Ennen Inarin ja Ivalon väliä poikkesimme Karhunpesä-nimiseen, turisteille suunnattuun pyydykseen, josta löytyi tähän mennessä Lapin halvin poronkäristys. Hintaa herkulle leipineen, kahveineen ja puolukkahilloineen kertyi ainoastaan 5 euroa annokselta. Karhunpesältä pätkän matkaa ajettuamme lähdimme seuraamaan jälleen nähtävyysmerkkiä, kapeaa mutkaista tietä, jyrkästi ylöspäin. Volkkarin lähinnä ompelukoneluokkaa oleva 1,4-litrainen moottori otti noususta itseensä ja puski jäähdytysnesteet höyrynä taivaalle. Tämän johdosta tunturin laella oli aikaa ihastella kerta kaikkiaan upeita, Inarinjärvelle aukeavia maisemia.
Folkkari jäähyllä.
Autossa ja teltassa nukkumiseen kyllästyneinä otimme viimeiseksi välietapiksemme Rovaniemen, ja päätimme majoittua aivan oikeaan hotelliin. Ennen Rovaniemeä ohitimme kaverin, jonka reissu sai omamme kalpenemaan. Miekkonen oli pyörähtänyt Ranskan Narbonnesta Nordkappiin kolmerattaisella polkupyörällä!
Hulluja nuo ranskalaiset.
Rovaniemellä tuli myös juhlittua. Sokos Hotel Vaakunan yökerho oli keskiviikkoiltana tupaten täynnä väkeä. Aamua oli pakko venyttää mahdollisimman pitkään, jotta uskaltaisi auton rattiin, joten päätimme käydä tutkimassa kylän keskustaa kävellen. Samalla tutustuimme Rovaniemen tärkeimpään matkailukohteeseen, joka ei enään suinkaan ole Joulupukin paja, vaan Lordin aukio.
Hard Rock Hallelujaaaa!!!
Viimeinen rypistys, eli matka Rovaniemeltä Lappeenrantaan päätettiin ajaa ilman nukkumista. Matkaa kertyi yli 800 kilometriä, mutta omaan sänkyyn nukahtaminen tuntui taas kerran taivaalliselta. Väsynyt, mutta onnellinen -sanonta kuvasi molempia matkalaisia paremmin kuin hyvin. Kyllä kannatti!
Yhteenveto:
Ajettu matka: 3 074 kilometriä
Matka-aika: 6 vuorokautta 6 tuntia 45 minuuttia
Polttoaine: 211 litraa
Jäähdytysneste: 2 litraa
Raha: n. 550 euroa
takaisin