Laivanrakennusta

Itämeren suurin risteilijä, Silja Europa, on teknisten tietojen mukaan 202 metriä pitkä ja 32 metriä leveä. Kiinnostava tieto sinänsä, mutta oletteko koskaan miettineet samaa kuin minä. Mistä tällaisen kolossin rakentaminen aloitetaan?

Luonnollisesti laivaa on ensin suunniteltu pitkään ja hartaasti suuren insinöörijoukon, ja varmasti jopa muutamien diplomi-insinöörien voimin, mutta se käytäntö. Mistä alkavat ne oikeat työt laivan kokoamiseksi? En tiedä vastausta omaan kysymykseeni, enkä tunne ketään, joka voisi minua asiassa valaista. Niinpä paremman tiedon puutteessa oletan rakentamisen alkavan vaikkapa seuraavanlaisesta tapahtumasarjasta:
Eräänä kuulaana lokakuun lopun aamuna kello 7.42 levyseppähitsaaja, kutsukaamme häntä vaikkapa Pauliksi, saapuu työpaikalleen telakalle. Vaihdettuaan tuulipukunsa telakan tunnuksin varustettuun tummansiniseen haalariin hän kävelee pienelle ovelle, joka sijaitsee keskellä valtavaa seinää. Oven takana odottaa pilkkopimeä ja suunnattoman suuri halli. Avattuaan oven Paulin käsi hapuilee valokatkaisinta ja hetken kuluttua jättimäiset loistevalot hallin katossa alkavatkin syttyä välkkyen ja hitaasti kirkastuen.

Suurin piirtein

Pauli kävelee edelleen hämärän hallin toisella laidalla sijaitsevan hyllyn luo. Hyllyssä on kasoittain metri kertaa metrin kokoisia teräslevyjä, jotka ovat värjäytyneet pinnaltaan hieman ruosteenpunertaviksi. Näistä levyistä hän valitsee kaksi päällimmäistä ja lastaa ne kuljetuskärryyn. Ilman suurempaa kiirettä Pauli työntää kärryjä kohti hallin keskustaa. Kävellessään hän mittaa matkaa hieman harppovin askelin, 1, 2, 3... 15,16, pysähtyy ja mittailee katsellaan pysähtymiskohtaa. - 32 metriähän leveähän siitä piti tulla, eiköhän tämä suurin piirtein keskellä ole. Saattaahan tuo puoli metriä heittää, mutta saa kelvata, hän mumisee itsekseen ja heittää nahkaiset rukkasensa kärrylle. Pauli asettelee rukkaset pehmusteeksi ja istahtaa niiden päälle. Hän kaivaa taskustaan neljään osaan taitellun paperinipun, ruttuisen tupakka-askin ja sytyttimen. Tupakan sytytettyään hän tunkee sytkän takasin taskuunsa, taittelee paperit auki ja tarkistaa piirustuksista laivan mitat. - Muistinhan minä oikein, oli se 32 metriä ja tästä pitäis olla jotakuinkin sata metriä kumpaankin suuntaan. Tähän se tulee, Pauli tuumailee.

Yks kaks yhteen

Kello on 8.34. Tupakan poltettuaan hän kävelee askeleet suuressa, lähes tyhjässä hallissa kaikuen ovelle, johon kiinnitetyssä kyltissä lukee suurin kirjaimin “kaasupullot”. Varastosta hän vetää ulos rattaat, johon on lastattu kaikki teräslevyjen yhteen liittämiseen tarvittavat vekottimet: kaasua, hitsauspuikkoja, kypärä, jossa on silmien kohdalla, tumma, lähes musta lasi ja muita tarpeellisia työkaluja. Tuttuun verkkaiseen tapaansa hän vetää hitsauslaitteet teräslevykärryn viereen. Rukkaset käsissään Pauli vetää levyt kärrystä ja ne laskeutuvat komean kumahduksen ja pölypilven saattelemina hallin betoniselle lattialle. Aseteltuaan levyjen reunat tarkasti toisiaan vasten hän laittaa päähänsä suojakypärän ja sytyttää liekin hitsipilliin. Pauli säätelee suuttimen ruuveja kunnes on tyytyväinen liekin kokoon ja väriin. Vuosien kokemuksen tuomalla varmuudella ja ammattitaidolla hän alkaa sulattaa terästä kiinni teräkseen. Muutaman minuutin ajan kipinäsuihku sinkoilee pitkin lattiaa ja siisti hitsaussauma etenee levyjen reunasta toiseen. Pauli vääntää kaasusuuttimet kiinni, nostaa maskin kasvoiltaan ja sytyttää tupakan. - Siitä se taas lähti, taitaa olla kahvin paikka, hän myhäilee tyytyväisenä työnsä tulokseen.

Näin on uusi merien jättiläinen saanut alkunsa, ja kohta pääsevät tädit pelaaman tanssisalonkiin bingoa.

takaisin